Hengissä

Norsut, TajMahal ja helteet todellakin nähty ja pitkän pitkän matkan jälkeen kotona. Tein matkaa kohti kotia Agrasta yhteensä n. 1,5 vuorokautta parin tunnin unenpätkillä lentokentällä ja koneessa. +40 astetta, juna-asemalla saunominen vaatteet päällä, heinäsirkkojen ja kuoriaisten valtaamat pölyiset kadut, kyytejä tuputtavat rikhsa-kuskit ja mangoja varastelevat apinat alkoi käydä jo vähän ahdistavaksi. Nyt siis pää tyhjänä, mutta tyytyväisenä siitä että istun nyt Suomen kevätauringossa ja suihkusta tulee kunnon paineella juuri sen asteista vettä kuin haluan. Lentokenttä/-koneruokailuista pahoinvoivana ihmettelen miten vähän ongelmia myöhästeleviä kulkuvälineitä lukuun ottamatta koko reissussa tuli eteen.

Kaikesta huolimatta, samalla kun availen varovasti rinkan uumenia, teen kauppalistaa kikherneistä ja soijaöljystä niin mietin mitä kaikkea Intiasta on vielä kokematta. Mutta nyt sitä ruisleipää ja kylmää maitoa!

Matkalla

Ruchi ja Bandh-kylä jäi taakse vajaa viikko sitten. Sen jälkeen olen ollut matkalla bussissa, junassa, matkalla rikshan kyydissä, matkalla kävellen Shimlan, Chandigarhin ja Rishikeshin kautta nyt Haridwarissa. Himachal Pradeshin osavaltion pääkaupungissa, Intian ehkä brittimäisimmässä kaupungissa Shimlassa nautin yhden unohtumattomammista suklaakakun paloista hunajakahvilassa ja tietysti hunajakaastikkeella - palkinto kunnialla loppuun suoritetusta vapaaehtoistyöjaksosta ja lähes suklaattomasta 3kk maalaiskyläjaksosta. Matkustin Unescon maailman perintökohteeksi nimettyä vuoristossa kulkevaa junarataa pitkin Kalkaan. Matkan varrella oli 800 siltaa, 102 tunnelia ja 900 kaarretta. Varpaani tallottiin saman pikkumiehen toimesta ainakin viidesti tuon reilu 5 tunnin matkan aikana ja vieressäni istuvat vanhemmat söivät lähes jatkuvasti jotain kekseistä popkorneihin, pakoraan ja sipseihin useita kupillisia chaita unohtamatta. Olihan siellä niitä upeita vuorimaisemiakin, mutta kyseinen perhe jätti myös lähtemättömän vaikutuksen.

Matkalla Chandigarhista Rishikeshiin hikoilin tavallisessa bussissa, auto-rikshassa ja viimeisen 2km kävellen yhteensä n. 8h, join puolitoista litraa nestettä enkä käynyt kertaakaan vessassa.  Bussimatkan aikana olin jälleen kerran todistajana yhdessä oksennustilanteessa. Jo kolmas kerta kolmen kuukauden aikana kun kuumuus ja vuoristorataa muistuttava bussikyyti aiheuttavat pahoinvointia. Ja niin todellakin miksi ihmeessä kävelin 2km rinkan, repun ja kameralaukun kanssa järkyttävässä helteessä... majoitus on toisella puolen pyhää jokea, jonka yli ei pääse kuin kävely/mopo-siltaa pitkin tässä kaupungissa. Todella tuskainen "pyhiinvaellusmatka". Kaikki tämä kuitenkin kannatti sillä päädyin kaiken hikoilun jälkeen Uttarakhandin osavaltiossa Ganges-joen varrella sijaitsevaan nk. maailman joogapääkaupunkiin ja paratiisimaiseen Parmarth Niketan Ashramiin. Kun astuin sisään respaan, valkoisiin pukeutunut rouva hymyili rauhanomaisesti, kehotti istumaan ja lepäämään ihan ensimmäiseksi. Jopa muodollisuudet liittyen toimistopyrokratiaan hoidettiin mitä rennoimmalla otteella tässä paikassa. Tunnelmasta ei siis voinut olla nauttimatta heti ensimmäisestä hymystä lähtien vaikka hengitys ei ollut helteisten kävelyponnistelujen jäljiltä ehtinyt vielä edes tasaantua. Jopa Ganges virtaa kyseisen kaupungin ohi melko rauhallisella vauhdilla. Henkilökohtaisen "pyhiinvaellukseni" tarkoitus oli löytää intian joogaviisaudet ja sitähän löytyi. 1,5h hatha jooga ja 20min meditointihetki alkaen aamu kuudelta ennen aamupalaa tekee todellakin hyvää keholle ja mielelle... realistina tiedän, ettei tästä tule tapaa ennen töihin lähtöä perusperttiaamuihin näin lyhyellä harjoittelulla, mutta yksi tavoittelemisen arvoinen rituaali listalle terveelliset elämäntavat. Pari päivää joogaparatiisissa oli matka totaaliseen rentouden ja hyvin voinnin tilaan. Joogan lisäksi varpaiden uittaminen Gangesin rannalla vähän tekopyhä hymy naamalla laahustavien hippien kanssa oli kylläkin sitä mitä intialomalla ehdottomasti pitää kokeilla.

 Parmarth Niketan Ashram

 Ganges

Matka jatkui helteessä, painavampien laukkujen ja kevyemmän mielen kanssa Haridwariin. Yhteen seitsemästä pyhästä kaupungista. Uskonnollisesti merkittävään hindujen pyhiinvaelluskohteeseen alempana Gangesin varrella. Yövyn intian mittakaavalla melko ökyhintaisessa, jälleen yhdessä maailmanperintökohteista, Hotelli Haveli Hari Gangassa. Rahalla saa ja rikshallla pääsee, mutta tunnelma on siitä huolimatta jotenkin niin intialaista, ettei yksi päivä riitä näkemään ja kokemaan koko paikkaa. En taida ihan osata käyttäytyä näiden ökyhintavien normien mukaisesti, mutta en voi silti olla nauttimatta palvelusta, kohteliaisuuksista, kauniista puhtaasta ympäristöstä ja toimivasta ilmastoinnista. Ganga Aarti eli joen palvomisvaloseremonia toimitetaan perinteisesti monissa Gangesin varren kaupungeissa joka ilta  ja Haridwarissa yksi vaikuttavimmista tapahtuu Har-ki-Pairi Chatilla (chat = portaat/kastautumislaituri), jonne ei tietenkään sallita astua kengät jalassa ja missä sadat ihmiset kokoontuvat auringon laskun aikaan. Melko kaaoottisesta, mutta uskonnollisesta tunnelmasta ei voi paatuneinkaan ateisti olla vaikuttumatta, kun soihdut sytytetään ja kelloja äänekkäästi kilisyttävät papit toistavat mantroja. Haridwarin kohdalla joki virtaa jo huomattavati voimakkaammin, melu on kovempi ja kaikkea on rikshoista lähtien enemmän verrattuna Rishikeshiin ja silti koko kaoottinen paketti on jotenkin hallinnassa näiden hinduseremonioiden voimalla. Joen varrella jalat solmussa, oranssit turpaanit päässä ja kaavut vyötäisillä istuvat sadhut (askeesin löytämiselle omistautuneet mietiskelijä miehet) huutelevat "hello"-ta rupioiden toivossa. Meininki on ehkä intialaisempaa kuin missään aiemmin vierailemissani paikoissa.

 Hotel Haveli Hari Ganga

Har-ki-Pairi chat

Intian lomaa jäljellä muutama päivä ja edessä toinen henkilökohtainen pyhiinvaelluskohde eli vapaina turistien kuljettamisesta ja sirkusesiintymisistä elävät onnelliset norsut, joita kuulemma voi nähdä Haridwarin ympärillä levittäytyvässä Rajajin luonnonpuistossa. Viimeisenä "pakko nähdä" -kohteena Agra eli TajMahal, jonka jälkeen sekä henkisesti että fyysisesti todellakin valmis matkalle kotiin.

Tunteilua

Menossa viimeinen viikko töitä ja elämää kansalaisjärjestössä nimeltä Ruchi. Tulee mietittyä mitä tuli opittua... no niin paljon eri eri asioita, ettei niitä voi luetella. Todellinen kasvunpaikka se tunteiden kirjo, mitä olen käynyt läpi ja mihin ei todellakaan voinut valmistautua etukäteen vaikka kuinka kuuli muiden kokemuksia, luki niitä matkaoppaita ja muuta infoa. Se tunne mistä kaikki puhuvat kun puhuvat Intiasta, se kuuluisa viharakkausuhde, on todellakin muodostunut. Mutta eipä sitä kannattaisi lähtekään jos se ei missään tuntuisi ja jos kaiken voisi kokea siellä kotisohvalla sen matkaoppaan kanssa.

Intiassa ihastuttaa: vieraanvaraisuus ja lähimmäisten ja perheen kunnioitus, yhteisöllisyys ja ihmisten helpostilähestyttävyys
Viehättää: värien kirjo vaatteissa, ruuassa ja taiteessa.. elämässä yleensä
Turhauttaa: organisoinnin ja suunnittelemisen puute erityisen tehottomassa työelämässä, ristiriidat elämän kunnioittamisen ja roskaamisen välillä
Ilostuttaa: loputtomat festivaalit, musiikki, juhlimisen ja yhteen kokoontumisen kulttuuri
Huvittaa: musikkivideot, bollywoodin saipppuasarjat ja kaikki hennalla oranssiksi värjätyt harmaahapset ympäri maalaiskyliä
Kunnioitettavaa: eläinten elämän pyhä kunnioitus (jopa metsäkanan ampuminen on kiellettyä)
Vihastuttaa: arkipäivän demokratian loisto poissaolollaan, raiskausuutiset, lasten lyöminen, kastien ja sukupuolten epätasa-arvo, ammattimainen turistihuijaus
Hämmentää: hindurituaalit, joissa aikuiset ikäänkuin "leikkivät" jumalpatsaiden jalkojen juuressa syöttäen ja juottaen heitä kuin lapset nukkejaan
Pelottaa: Konservatiivisen kulttuurin kasvattamat sovinisti-miehet haluineen ja tarpeineen
Hermostuttaa: yksinään länsimaalaisena naisena reissailu
Rauhoittaa: vuorimaisema, kevyt tuulenvire, auringonlasku, jooga ja toinen toistaan visaammat elämänfilosofiat
Saa rakastumaan: ruoka

Kasvamista, oppimista koko matka sekä intialaisesta että länsimaalaisesta elämän menosta. Kuinka paljon sitä itse tiedostamatta toteuttaa ja ylläpitääkään osittain samoja ja osittain erilaisia, mutta ei suinkaan sen kunnioitettavampia ristiriitoja vain elämällä länsimaalaisittain - pukeutumalla niihin halpoihin lapsityövoimalla Aasiassa teetettyihin trikoisiin, ostamalla niitä epäinhimillisissä tehdasoloissa pikakasvatettuja pihvejä ja tuottamalla moninkertaisen määrän saastetta keskivertointialaiseen verrattuna. Tieto maailman epäreiluudesta lisää tuskaa ja syö välillä tehokkaasti myös motivaatiota edes yrittää tehdä asioille mitään, jos se nyt oli alunperin tarkoituskaan, mutta edelleen olen sitä mieltä, että kannatti sijoittaa se reilu 3000€ ihan pian toteutettuun unelmaan. Nyt nauttimaan viimeisestä maalaiskylän fastivaalista ja syömään hindutemppelissä tarjottua sielun ja ruumiin ravintoa.

Sunnuntaina 28.4. alkaa lomaviikko ja aion yrittää ilman sen enempiä omantunnontuskia sulkea silmät niiltä huonoilta puolilta, harrastaa turhamaista turismia, joogaa, syömistä ja muuten vain fiilistelyä niillä kaikilla hyvillä puolilla mitä Intialla on tarjota. Ja jos kaikki menee suunnitelman mukaisesti 7.5. vähän jo odotettu lento takaisin Suomielämään katsomaan onko ne surullisen kuuluisat kevään 2013 lumet vihdoinkin sulaneet kokonaan, kokeilemaan mitä on kodittoman arki toisten nurkissa ja tarkastamaan onko se työpaikka vielä tallella mihin palata.

Eri eri asioita

Tai "different different things", niin kuin yhdellä Ruchin työntekijällä on tapana sanoa vähän joka aiheeseen. Todellakin elämänrytmi ja arki on viimeisen 2,5 kk ollut hyvin erilaista kuin Suomessa. Yksi brittivapaaehtoinen totesi maalaiskylien ja slummien intialaiselämästä, että "they just grow up to work and survive from day to another, but they don't really have a life you know". Niinkö, että köyhillä ei oikeasti ole elämää, koska maailmankuva ja kulttuuri on hyvin erilainen kuin meillä länsimaalaisilla? Tämän mielipiteen esitti 27v. tyyppi, joka onnistui Intianreissukierroksellaan saamaan itsensä huumattua venäläisseurueessa, niin että hänet jouduttiin sitomaan, ettei satuttaisi hallusinoidessaan itseään. Tässä rytäkässä hän kadotti kaikki luottokorttinsa ja rahansa ja sai niin pahat ihovauriot köysistä, että kaikki raajat ovat täynnä arpikudosta ja  kaiken lisäksi haavat tulehtuivat niin pahasti hoidon puutteessa, että tulehdus on levinnyt jaloista toisen käsivarren hermoihin. Hän on myös sotkenut asiansa työviisumin kanssa, eikä päässyt lähtemään Intiasta paluulennollaan takaisin Britaniaan ilman selvittelyä poliisin kanssa. Hän on ammatiltaan dokumenttivalokuuvaja, jolla ei ole oman alansa töitä, koska ala on niin erityinen. Hän etsii ulkomailta opetustyökokemusta, jotta voisi työllistyä briteissä opettajana rahan keräämiseksi, jotta tulisi toimeen. Kenelle mitäkin se oikea todellinen elämä ja kenellä on oikeus määritellä "oikea elämä"? Näistä vaihtoehdoista valitsisin kyllä itse mieluummin tämän maalaiskyläyhteisön vähän vähemmällä koulutuksella ja stressillä sekä enemmällä arvostuksella ja avulla perheeltä.

Viimeisen kahden ja puolen kuukauden aikana eroavaisuusksia siitä länsimaan todellisuudesta, "en ole" ja "olen tehnyt" -asioita, on kertynyt melkoinen lista täällä maalaiskylässä oleillessa ja slummeissa työskennellessä. En silti koe olleeni mistään todellisesta elämästä ulkopuolinen. En ole valvonut kuin kerran yli klo 23 illalla enkä myöskään herännyt aamulla vapaapäivinäkään, niin että kello olisi näyttänyt enempää kuin 7.30. En ole katsonut televisiota kuin puolentoista bollywood-leffan verran eli noin 4h (ja siinäkin tuntuu olevan se puolikas leffa liikaa). Olen nauttinut vain 5 annosta alkoholia, jotka jakautuvat kahteen eri iltaan enkä siis ole herännyt kertaakaan niistä aiheutuviin vierotusoireisiin. Olen pysytellyt uutispimennossa muutamaa englanninkielistä sanomalehteä lukuunottamatta, mutta luulisin, että todellinen elämäni ei ole kaatunut siihen etten tiedä miten paljon ongelmia eri puolilla maailmaa on liittyen, sotiin, talouteeen, luonnon tuhoihin ym. Päin vastoin ei tarvi ahdistua asioista, joista ei tiedä ja joihin ei juuri voi vaikuttaa. Sen sijaan tiedän paljon enemmän siitä miten luonto voi omassa lähiympäristössä. En ole nähnyt yhtään ainutta sääennustetta, enkä tiedä montako astetta tänään tai huomenna on ulkona, mutta olen silti onnistunut pukeutumaan ilman suurempia epäonnistumisia. Kaikki kontaktissa olevat suomi-ihmiset sen sijaan muistavat kertoa aina säätilasta. Jos täällä taivaalta tulee aamulla kaatamalla vettä sähköt on todennäköisesti poikki, työn tekeminen on oikeastaan mahdotonta eikä sille olisi voinut tehdä mitään vaikka olisin tiennyt tämän jo eilen. Se vain tänään tässä hetkessä eläminen ei aina tietenkään ole vain positiivinen asia, koska suunnittelemattomuus ja ennalta organisoimattomuus tarkoittaa hallitsemattomuutta, virheitä ja tehottomuutta ainakin työelämässä.

Muita erilaisuuksia verrattuna suomiarkeen on tietysti se, etten ole käynyt normaalissa suihkussa kertaakaan saunasta puhumattakaan. Olen pessyt joka-ainoan likaisen vaatteen käsin ja vaatteisiin on kaikesta ulkonatyöskentelystä johtuen kertynyt paljon enemmän näkyvää likaa. En ole ollut kertaakaan töissä ilman pitkiä housuja, hartiahuivia ja olkapäät peittävää paitaa ulkolämpötilasta riippumatta, koska en halua ylimääräistä negatiivista huomiota. Yksi asia mitä koskaan aiemmin en ole suomiarjessa tehnyt on arkivaatteiden teettäminen ompelijalla omien mittojen mukaan (koko puku maksoi n. 8€ yksivärisine kankaineen). Työarjessa en ole myöskään käynyt yhtään ainutta keskustelua mielenterveys tai päihdeongelmaisen nuoren kanssa enkä myöskään nähnyt juuri julkisesti päihtyneitä tai edes tupakoivia ihmisiä. Muutama alkoholisti on slummissa tullut vastaan, mutta hindin kielitaaidon puutteessa olen säästynyt liialta kommunikaatiolta näihin aiheisiin liittyen. Sen sijaan käsi- ym. hygienia ovat paljon oleellisempia keskustelunaiheita. Myös omia käsiä olen desinfioinut enemmän kuin koskaan ja olen joutunut miettimään ravintolasssakin tarjotun juomaveden laatua enemmän kuin koskaan, sillä en ole varma onko se kotoisin hanasta vai pullosta vai jostain muualta.

Roskia, sitä hitaasti hajoavaa ja huonosti kierrätettävissä olevaa sekajättettä olen onnistunut tuottamaan 2,5kk aikana arviolta vain n. parin muovikassillisen verran, kun suomessa saa kantaa yhden ihmisen taloudessa ulos minimissään sen 2 kassillista viikossa. Intia on näköisin puolin todella likainen maa ja roskat ja pöly iskevät joka puolella silmille huomattavasti inhottavammin kuin juuri missään muualla. Olen myös tuijottanut jalkoihin paljon enemmän kävellessä, koska myöskään kaupunkialueella ei tiedä milloin osuu lehmän läjä kohdalle tai slummissa ihmisen jätökset. Näkymistä huolimatta kyse on pääasiassa organisoinnin puutteesta, ei siitä että täällä olisi roskaa ja paskaa enemmän per nenä kuin muualla. Päin vastoin, ennen kuin länsimaan kulutustottumukset leviävät tänne enempää, yksi keskiverto intialainen tuottaa varmasti moninkertaisesti vähemmän seka- ja ongelmajätettä elämänsä aikana kuin yksi länsimaalainen. Länsimaalaiset vain osaavat organisoida ongelman pois silmistä paremmin. En ole nimittäin syönyt yhtään muovipussiin tai -pakkaukseen pakattua vihannesta tai einestä. Jokapäiväisistä ruokatuotteista vain jogurtti ja maito on pakattu muoviin tai muovitettuun pahviin ja paahtoleipä, mitä tietysti perinteiset intialaiset eivät syö. Lähes kaikki muu ruoka kannetaan kaupasta yhdessä paperikangas -tyyppisessä kassissa, eli suurinosa ruuanlaiton jätteestä on biojätettä. (Tosin sen kierrättämisessä, kompostoinnissa olisi toivomisenvaraa jopa tässä organisaatiossa, joka opettaa kyläläisiä luontoystävällisempään elämään.) Se on myös luonnon onni, ettei nämä miljardit intialaiset ole tottuneet käyttämään vessapaperia eikä suurimmalla osalla vauvoista käytetä muovisia kertakäyttövaippoja.

Mitä ruokailuun tulee roskien ja juomisten lisäksi, en ole syönyt kuin yhden illallisen yksin. Ei yksiötä eikä yksilöllistä itsenäisyyttä, mutta ei myöskään yksinäisyyttä. Aterioiden sisältöön mentäessä olen syönyt tasan kaksi illallista, jotka sisälsivät kanaa tai ylipäätään mitään lihaa tai eläinrasvoja ja toisesta kerrasta tuli niin paha ähky ja tukkoinen olo, ettei ole sen jälkeen käynyt ajatuksissa juuri lihamielitekoja. Kasvisruokavalio ei välttämättä ole se loppuelämän valinta, mutta medium pippuripihvi ei yllätyksekseni sittenkään ole ensimmäisenä toivelistalla kun pitää palata suomiarkeen. Sen sijaan mietin minkälainen papu- ja linssivalikoima suomimarketin hyllyltä löytyy. En ole syönyt myöskään yhtään pikaruoka- tai einesateriaa enkä myöskään kaukaa ulkomailta kuljetettuja vihanneksia. En ole käynyt yhdessäkään supermarketissa koko aikana vaikka niitäkin varmasti isoista kaupungeista täällä löytyy. Lähikaupasta lähiruokaa ilman muovipakkauksia siis! En myöskään ole nähnyt yhtään tummaa leipää, enkä itseasiassa muusta kuin vehnästä leivottua leipää yleensäkään, en ole nähnyt oikeaa juustoa, makkaraa enkä lehtisalaattia. Avomaankurkku -kausi on sen sijaan alkanut, joten tuoreen kurkun puute alkaa helpottaa. Olen myös onnistunut vierottautumaan kahvista ja korvannut kofeiinilähteen teellä eli chailla, vain kolme kupillista kahvia sen jälkeen kun tulin Intiaan.

Ruoan lisäksi se isoin ja vaikuttavin eroavaisuus on se etten ole nähnyt yhtään suomiystävää enkä perhettä täällä, enkä niin ollen ole puhunut sanaakaan suomea muuten kuin puhelimessa. Paljon uusia kansainvälisiä kavereita ja "intialaisperhettä" erilaisuuksineen on kuitenkin tullut tilalle, mikä tekee kaikista turhautumisista, koti-ikävästä ym. huomattavasti siedettävämpää. Nyt kun työsupeamasta on enää kaksi viikkoa jäljellä ja reilu viikko reissaamista, kotiin paluu on niiiin lähellä, mutta niiiin kaukana. Samalla kun odottaa paluulentopäivää jännittää vielä edessä olevaa reissailua ja ehtii jo miettiä mitä kaikkea näistä intiaerilaisuuksista tulee ikävä sitten kotiutuessa Suomeen.

HOLIa ja herkuttelua

Viime viikolla 28.3. oli aika toivottaa kevät tervetulleeksi hindulaisittain Holi-festivaalissa eli "värien juhlassa". Tunnelma muistuttaa etäisesti suomalaista vappua ilman kännejä. Auringon laskiessa sytytetään kokko, syödään makeita herkkuja, lauletaan ja täydenkuun aikaan "puhdistaudutaan vanhasta" tekemällä nuotion tuhkasta otsamerkki. Seuraavana päivänä on uusi kuu, kevät ja uusi alku ja aika antaa anteeksi ja unohtaa myös vanhat riidat. Kaikki lapsista aikuisiin leikkivät värijauheita heittämällä ja levittämällä toisten kasvoihin toivotetaan iloista Holia. Yllättäen kaikkien kastiin, ikään ja sukupuoleen katsomatta on sallittua koskettaa toista, mikä muina päivinä on tietysti täysin paheksuttavaa. Väriä on parin tunnin juhlimisen jälkeen todellakin ihan joka paikassa korvakäytäviä myöten ja ihmiset pitävät hauskaa ihan ilman alkoholia tai muita päihteitä (ainakin Bandh-kylässä). Kuulemma ne puutteessa olevat sovinistit, mitä tämä osaltaan niin konservatiivinen kulttuuri kasvattaa, käyttävät tietysti joskus "koskettamisen vapautta" väärin ja käyvät kiinni tisseihin tms., mutta onnekseni Bandh-kylässä juhlittiin hyvässä hengessä eikä tarvinnut pelätä seksuaalista häirintää. Siitä en tiedä onko länsimaalainen juomakulttuuri päässyt osaksi kaupunkien Holi-juhlintaa, mutta oma kokemus tästä juhlasta kaiken nauramisen kera oli todellakin sitä parasta mitä Intialla on tarjota.

Toinen asia mitä en voi olla tässä kulttuurissa arvostamatta ja johon en ole vieläkään kyllästynyt on tietysti ruoka ja sehän todellakin maistuu. Makuja on hankala välittää näin kirjoittamalla, mutta näköaistia on ehkä mahdollista ruokkia kuvilla. Mm. seuraavia aterioita on tullut nautittua parin kuukauden aikana ja yleisimpiä mausteita, mitä olen nähnyt laitettavan ruokaan, on kumina (sekä siemeninä että jauheena), keltainen currysekoitus lähinnä väriksi, tietysti chilijauhe, vihreä korianteri ja perus suola. Makea riisipuuuro maustetaan yleensä sokerin lisäksi kookospähkinäraasteella.

 Naan-leipää voilla, raithaa (maustettu jogurttikastike) ja kanacurrya

Paneer (juustomuhennosta), papucurrya, "salaatia" (porkkanaa ja sipulia raakana) ja raitha.

Pohjois-Intialainen ateria Chandigarhin kasvisravintolassa, enkä kyllä muista mitä kaikkea piti sisällään, muuta kuin makuja tulisesa, makeaan ja kaikkea tasapanottaa tietenkin hapan jogurtti ja tuore roti-leipä. 

"kuningaspapu" -dahlkastike ja paistettuja vihanneksia ja ensimmäiset tuoreet kurkun siivut Intiaan tulon jälkeen 11.3. - lähestulkoon juhla-ateria siis. 

Kananmunacurry tomaatti-sipulikastikkeessa.

Kananmunacurryn lisukkeena, tumma kik-hernekastike, chapati-leipää ja pakoraa (eli mausteisella kik-hernejauhomössöllä paneroituja ja öljyssä uppopaistettuja peruna-sipulimöykkyjä)

 Peruna-papucurry, dahi (jogurttia) ja puri-leipää (öljyssä uppopaistettuja leivän "kuoria")

Momoja tulisella tomaattisalsalla (muistuttaa vähän vihanneksilla täytettyjä pasta möykkyjä, jotka on kypsennetty höyrykeittimessä)

Erilaisia linssejä currylla ja mm. kuminansiemenillä maustettuja paistettuja vihanneksia 

perus arkimättö, soijapapu dahl, perunacurry ja chapati 

luksus-banaanilassi aurinkovarjolla ja pillillä auringonpaisteessa McLeod Ganjissa terassilla. Oikea valinta olisi tietysti mangolassi, mutta mangokausi alkaa kuulemma vasta kesäkuussa joten suurimmassa osassa ravintoloita on puutetta raaka'aineista.

Mm. näistä aterioista on Pohjois-Intian ruokanautinnot tehty unohtamatta chaita eli intialaista teetä joka pitää sisällään mustaa veteen ja maitoon keitettyä teetä maustettuna inkiväärillä, kanelilla ja runsaalla sokerilla. Työpäivinä kenttätyössä on välillä vaikea välttää chai-yliannostusta, sillä sitä tarjotaan lähes jokaisessa asumuksessa ensimmäisenä kun astut sisään. Vielä puuttuu kuvia samosasta eli perunalla täytetyistä pyramideista, idlistä, vadoista, parantha:sta, dosasta ja lukemattomista muista herkuista, joita tulee enemmän syötyä reissatessa aamupaloina tai välipaloina katukojuista.

Känkkäränkkäviikot

Tulihan sitten sekin hetki kun kaikki tuntuu olevan syvältä. Reilu viikko täynnä turhautumista vähän kaikkeen mahakipujen kera (ei kuitenkaan sitä ripulia eli väärät bakteerit eivät edes tule pihalle). Se viikko kun kaipaan suomityöpaikkaa, missä kaikki on suunniteltu ja johdettu ammattitaitoisesti verrattuna intiatyyliin, se viikko kun kaipaan työparia, joka puhuu samaa kieltä, jolla on käytännön järkeä koulutuksen lisäksi ja koulutusta sen käytännön järjen lisäksi. Se viikko kun toivoisi lounasseuraksi edes yhden ystävän tai perheenjäsenen ja lautaselle sitä tuoretta salaattia ja kurkkua sekä ruisleivän oikealla juustolla.

En osannut kuvitella, että nään yhtäaikaa kolme japanilaista nuorta yliopistoopiskelijaa, joista vain yksi puhuu jotenkuten ymmärrettävää englantia, joista kukaan ei osaa laskea päässä ravintolalaskusta omaa osuuttaan, joista kaikki ovat liian kohteliaita valittaakseen ravintolassa raa'asta kanasta ja joista yksi raahaa Intiasta "matkamuistona" 36 pussia maggi-merkkisiä nuudeleita JAPANIIN! En olisi uskonut että opetan 19-vuotiasta saksalais-tyttöä keittämään kaurapuuroa, joka aikoo pärjätä ilman äidin kokkailuja intianmatkan jälkeen ajatuksella "onhan mulla sitten kämppiksiä". Uskomatonta on myös se, että kun tilaa kampaamosta ajan värjäystä ja leikkausta varten, löydän itseni istumasta samassa tuolissa 5 tuntia putkeen, saan sovitun palvelun lisäksi kosteushoidon, intialaisen pää-hartiahieronnan ja 1,5 kertaisen laskun siitä mitä oli alunperin sovittu. En myöskään olisi uskonut, että opetan järjestön johtajalle projektityöskentelyn perusteita, siitä miten erilaiset kehittämishankkeet kannattaisi suunnitella vaikka ihan paperille asti kenttätyöntekijöiden kanssa ennen toteutusta ja miten kannattaisi etukäteen etsiä oikeat yhteistyötahot ja kohderyhmä varsinkin jos aikoo päästä haluttuun lopputulokseen ja saada jatkorahoitusta. Ja kaiken kukkuraksi löydän itseni maalaamasta seiniä ja pesemästä kiviä kolmen japanilaisurpon seurasta, koska yhteistyöjärjestö ei ole saanut rekrytoitua tarpeeksi vapaaehtoisia työleirille. Viime viikko päättyikin sitten ainoaan vapaapäivään, jolloin tuli ukkosmyrsky, sähköt poikki, satoi vettä koko päivän. Närästystä pukkaa, sekä henkisesti että fyysisesti, joten ei oikein maistu tuliset currytkaan.

Ehkä jotain hyvääkin, 5 tunnin hiushoitolareissun lopputulos on kylläkin erittäin hyvä ja edellisviikonlopun Chandigarhin reissulla pääsi kampaamon lisäksi nauttimaan turhamaisesta shoppailusta länsimaalaisen näköiseen kaupunkiin pienemmillä kustannuksilla. Pääsin aamubussissa konduktöörin sanoin "permanent customer" -hintaluokkaan eli 5 Rs alennusta. Työn ohessa tullut hyötyliikannan määrä alkoi muistuttaa kunnon salitreeniä auringon paisteessa. Hymyilyttäviä hetkiä on tarjonnut myös bussimatkalla vanhemman rouvan laukun uumenista tunkeutuvat suomisävelet eli nostalginen nokiatune -soittoääni ja vanhana lintupongarina havaitsin myös Angry Birds -paidan pikkupojan päällä. Suomi on sittenkin lähempänä kuin kuvittelin! Jäljellä 5 viikkoa töitä ja 10päivää intianmatkailulomaa ennen kotiin paluuta. Ehkä aika varata junalippuja ja hotelleja ja kaivaa taas uusi asenne ja mielenrauha tähän hommaan, ettei lipsahda hyviä kokemuksia ohi suun kaiken hikoilun ja närästyksen kanssa taistellessa.

Paskaduunia

Tällä viikolla löysin Baddin kaupungin slummista sisällön suomalaisnuorten lanseeraamalle termille "paskaduuni".

Tämä n. 10-vuotias tyttö todellakin pyörittelee omin pikkukätösin päivät lehmänpaskapalloja ilman varsinaista palkkaa, jotta perhe saa ruokansa lämmitettyä, koska puuta ei ole tarpeeksi poltettavaksi. Mietin vain kuinka paljon hymy vielä tästä leviäisi jos hänelle tarjottaisiin niitä "suomalaisten paskaduuneja".

Eurooppalaisia ja McLeod Ganj

Viikko lähellä Dalai Lamaa saa mielen kevyeksi varsinkin kun kotoisaan Bandh-kylään palatessa kesä (näin suomalaisella mittakaavalla) on täällä, kärpäset ja lämpö leijuu luonnossa ja ensimmäistä kertaa makuupussissa tuli jopa vähän liian kuuma yöllä. Viime viikko siis toivottavasti viimeinen, jolloin tarvitsi valittaa kylmästä ja vesisateesta ja nyt voin alkaa purnata nyrkin kokoisista koppakuoriaisista. Maaliskuun ensimmäisenä päivänä muutamat puut ovat puhjenneet kukkaan ja sisälläkin tarkenee ainakin tänään t-paita päällä. Jeij! :)

Viileydestä huolimatta 25.2.-3.3.2013 reissu euraasialaisen työleirin kanssa McLeod Ganjiin (Dharamsalan esikaupunkialueelle) kannatti, vaikkakin kohteeseen pääseminen vaati 9h intialaista bussimatkailua Bandh-kylästä lähtien. Wikipedian mukaan korkeutta paikalla on n. 2000m meren pinnasta ja ilmaston viileys tähän aikaan vuodesta pitää vielä korkeimmat näkyvissä olevat huiput lumen peitossa.

GuestHouse ja maisemat

Historiaosuus Tsuglagkhangin eli ns. Dalai Laman temppelin museossa kertoo, että 1950-luvulla Kiinan toimesta Tiibetiläisten olot alkoivat olla melko heikot heidän omassa maassaan ja syrjintä työleireineen muistuttaa ilmeisesti tänäkin päivänä natsimeininkiä. Joten Tiibetin hallitus, 14. Dalai Lama ja iso joukko tiibetin budhalaisia on lähtenyt maanpakoon Intiaan ja sijoittuneet McLeod Ganjiin taistelemaan Tiibetin itsenäisyyden ja kulttuurin säilyttämisen puolesta. Taistelu jatkuu edelleen Kiinan sijoittaessa mm. ydinvoimajätteensä Tiibetin hauraaseen luontoon. Katukuvasta budhalaisuuden läsnäoloa ei voinut olla huomaamatta, sillä punaisissa kaavuissaan munkkeja pyöri ympäriinsä ja Dalai Laman ajaessa ohi autolla ihmiset tervehtivät saattuetta kunnioittavasti valkoinen liina kädessään.

Kuulemma "aina oppii kun on kotoa pois" sanoi uskonnon opettajani Jarno Parviola yläasteella, enkä voi kyllä olla eri mieltä. Ajatuksia nykyajasta budhalaisittain, joita en malta olla jakamatta...

THE PARADOX OF OUR AGE

We have bigger houses but smaller families;

more conveniences, but less time;

We have more degrees, but less sense;

more knowledge, but less judgement;

more experts, but more problems;

more medicines, but less healthiness;

We've been all the way to the moon and back 

but have trouble crossing the street to meet the new neighbour.

We built more computers to hold more information

to produce more copies than ever but have less communication;

We have become long on quantity, but short on quality.

These are times of fast foods but slow digestion;

Tall man but short character;

Steep profits but shallow relationships.

It's a time when there is much in the window, but nothing in the room.

H.H. The 14th Dalai Lama

Historian ja budhalaisoppien lisäksi viikko oli täynnä jälleen kerran hyvää EI-pikaruokaa, mahtavia vuoristomaisemia, shoppailua, vapaaehtoistyötä paikallisessa koulussa seinien maalaamisesta lähtien, kiipeämistä vesiputoukselle ja eurooppalaista sekä aasialaista seuraa. Ryhmämatkailu ei muuten tunnu olevan omalla kohdalla kovin mieltä innostavaa, mutta oli pitkästä aikaa mukava käydä keskustelua eurooppalaisten ihmisten kanssa, joiden englannin kielen taito ja näkökulma maailmaan on vähintäänkin samalla tasolla kuin omani. Sadasosasekunnin verran ehdin ikävöidä jo Suomikotiakin kun oli aika lähteä takaisin Bandh-kylään ja osa ryhmästä suunnisti kohti Delhin lentokenttää ja Eurooppaa. Ei kuitenkaan sekuntia kauempaa, kun tajusin kuinka lämmin täällä eteläisemmässä ja matalammassa vuoristossa on ehtinyt tulla viimeisten päivien aikana ja jäljellä on tasan kaksi kuukautta aikaa hankkia mieltä ja sydäntä avartavia kokemuksia lisää.

Arkipäiväisyyksiä

Ei enää montaakaan päivää ensimmäisestä kalenteri kuukaudesta jäljellä - aika menee liian nopeasti. Pari viikkoa paikallaan tarkoittaa uusien rutiinien muodostumista ja arkipäiviin tottumista. Intian maaseudulla kuten Suomessakin elämänrytmi tuntuu olevan leppoisen rauhallista ja arki yksinkertaista, vaikkakin ainoa asia joka ei ole riippuvainen sähköstä, on kaasuliedellä kokattu ruoka. Tunnelmamusaa: Husky Rescue - Blueberry tree pt. 2.

Työpäiviä on 6 viikossa, mutta jos sähköt ei toimi ja sataa vettä, kukaan ei tee juuri mitään eikä vapaaehtoisilta vaadita ihan samanlaista raatamista muutenkaan. Arkipäivän aikataulut kulkee rutiinilla. Klo 8.00 "länsimaalainen" aamiainen, joka pitää sisällään valkoista paahtoleipää, jonkin hedelmän ja makeaa chai-teetä. Paahtoleivän päällisiksi on tarjolla voita, hilloa, hunajaa ja/tai pähkinävoita - Terveellistä! Ja kyllä monet muut vapaaehtoiset näyttävät lataavan leivälle monesti voin lisäksi hunajaa tai hilloa.. ihmettelen vain miten onnistuvat pysymään niin hoikkina, lihavia täällä kun ei ole juuri näkynyt.

Ruchi campus. Luulisin että keittiöltä kun lähtee kiipeämään mun "asunnolle" tulee portaita ja ylämäkinousua kuuden seitsemän kerroksen verran moneen kertaan päivässä. Ei liikuntarajoitteisille!

Työaika on toimistopäivinä liukuvasti 9-16, mutta 12:30 lounaasta pidetään yleensä kiinni. Kenttätyössä ollaan jo vähän aiemmin liikkeellä, jos se tapahtuu tunnin bussimatkan päässä Baddi-townissa. Riippuen päivästä inhimillisin lämpötila peseytymiseen on työpäivän jälkeen, jos aurinko paistaa niin hiukset kuivuvat tuulessa auringonlaskua ihaillessa. Varsinaista suihkua kylppäristä ei löydy, tai löytyy mutta ei sekoittajaa eli suihkusta tulee vain  kylmää vettä. Jos haluaa peseytyä lämpimällä vedellä sen lämmittäminen ottaa reilu 30min (ja onnistuu vain jos sähköt toimii) ja sen jälkeen mökkityyliin ämpäristä muovikannulla kauhomaan päälle. Ei siis pikasuihkuja! Sähkökatkot ovat yleisiä joka viikko vähän myrskyisämmällä säällä. Ihmettelen missä se kuiva kausi on?

kylpyhuone

Arkipäiväinen bussimatka on sen sijaan täynnä mölyä ja pölyä. Koulu- ja työmatkalaisten kanssa on turha kuvitella saavansa henkilökohtaista tilaa. Jos saa istumapaikan niin jonkun pakarat ovat hyvin lähellä kasvoja tai nojaavat olkapäätä vasten. Seisomapaikalla taas on turha kuvitella etteikö haistaisi sentin päässä heiluvien kainaloiden dödö-hikiaromeita kun tyypit yrittävät roikkua bussin kattoon kiinitetyissä tangoissa mutkikkailla ja kuoppaisilla teillä. Molempi pahempi. Lisäksi matkamukavuutta lisää jokin auki oleva ikkuna, josta puskee sisään hiekkapölyllä maustettua raikasta vuoristoilmaa silmät ja suut täyteen. Kun bussi on niin täynnä, ettei kaikki halukkaat mahdu sisään, katolta löytyyy lisäpaikkoja! Yleensä paikallisliikenteen bussi näyttää olevan siinä kunnossa, että se leviää seuraavaan pomppuun, mutta äänentoistosta on huolehdittu eikä kaikki kolina ja meteli haittaa musiikin kuuntelua. Kaiuttimet on kunnossa ja niistä raikaavien leppoisten intialaisrytmien mukana ei voi ottaa hernettä nenään muuten vähän epämukavista olosuhteista.

Klo 19.00 on illallinen ja omiin rutiineihini kuuluu, että käyn kärkkymään keittiölle jo tuntia aiemmin, jotta pääsee hetkeksi keittiön lämpimään opettelemaan intialaisen ruuan laittoa ja mestaruus chapatin (leivän) leipomisessa onkin ihan näillä näppäimillä saavutettavissa. Nukkumisaika on alkanut hahmottua iltayhdeksän jälkeen, koska ei ole juuri muutakaan tekemistä ja auringonlaskun jälkeen makuupussi on (keittiön lisäksi) ainoa lämmin paikka. Iltarutiinina on yleensä tv-sarjojen sijasta lukemista ja läksiäislahjana saatu Gita Mehtan Joen Sutra on todellakin opettavainen tarina täynnä mielenkiintoista kuvausta intialaisesta kulttuurista ja erilaisista elämänkohtaloista. Maailmasta luopuminen? Mitä kenellekin munkiksi kääntymisestä lähtien, mutta jos näin länsimaalaisena ajattelen, niin omasta tutusta ja turvallisesta ympäristöstä ja rutiineista luopumista voin kyllä suositella. Uusia näkökulmia maailmasta, itsestä, vapaudesta jne.

Viikon kohokohtana yhdeksän päiväisen äitijumala Durgan kunniaksi järjestetyn uskonnollisen Jag Rata -juhlan päätöskekkerit paikallisessa hindu-temppelissä.

Kaikille osallituneille tarjottiin lounas gurun oppituntien jälkeen ja naisille jaettiin 10rupian setelit "palautuksena", en tiedä mistä.

 

hiusmuotia

Rutiiniksi muodostuneet yhdenksän tunnin yöunet takaa silmäpussittomat aamut ja heräämisen ennen kellon soittoa. Ensi viikolla matka työleiriläisten kanssa Dharamsalaan Dalai Laman ja Tiibetin budhalaisten huudeille. Edessä siis 9 tuntia nautinnollista bussimatkaa ja kohteessa vielä jäätävämpiä ilmoja.

Kenttätyökokemusta intialaisittain

Toinen viikko alkaa olla takana ja vihdoin olen päässyt jo vähän työnmakuunkin. En tiedä johtuuko viikolla näyttäytyneestä auringosta vai tästä hienonhienosta punaruskeasta hiekkapölystä, mikä leijailee joka paikassa, mutta talven kalpeus alkaa pikkuhiljaa väistyä kasvoilta. Viikonloppu koitti ja taaaas sataa eli eikun villasukat takaisin jalkaan! Sadekausihan alkaa oikeasti vasta toukokuun lopulla, eli paikalliset (ja minunkin pitäisi) ovat tietysti tyyväisiä joka pisarasta joka nyt tulee taivaalta, koska näin vettä saattaisi ehkä riittää kesään asti. Eli JEIJ saatan päästä suihkuun vielä huhtikuussakin jos lähteessä riittää vettä! :) ..ja mitä kylmempi sitä vähemmän trooppisia villihyönteisiä!

Shimlan reissu meni hyvin 6h bussimatkailujen kera ja söin salaa valkosipulikanaa eli vielä ei ole päässyt lihan himo iskemään. Hanumanin temppeli oli nimensä mukaisesti täynnä apinoita ja sen sijaan, että pelkäsin intialaismiesten lääppimistä, niin apina yritti käydä käsiksi lahkeeseen ja viedä housut jalasta. Ei onneksi onnistunut saamaan mitään irti ja sykekin alkaa tasaantua shokin jäljiltä.

Shimlan maisemia

Siellähän se kuningas Hanuman itse pönöttää ja oli melko tehokasta treeniä tuonne kiipeily, mitä täällä ei voi kyllä muuallakaan välttää.

Temppelin kulmilla: "ota ihan rennosti vaan niin katson löytyiskö täältä jotain pikkusuolaista"

Ja töihin... hmm, Ruchi muistuttaa arvoiltaan ja meiningiltään hyvin paljon suomityöpaikkaa, mutta ongelmat on tietysti hyvin eri tasoisia. Samanlaisuuksiakin löytyy sillä kohderyhmä on yhteiskunnallisesti heikoimmassa asemassa olevat ihmiset, joille ei ole suotu ihan tasa-arvoisia lähtökohtia tähän kilpailuun. Löytyy siis jos jonkinlaista projektia ympäri maakuntaa koulutuksesta terveys- ja  hygieniakasvatukseen, tasa-arvon edistämiseen ja puhtaan veden järjestämiseen luontoa säästävin menetelmin. Työleireille vapaaehtoisiksi tulevat pääsevät useimmiten rakentamaan maataloudesta eläville vuoristokykäläisille veden varastointiin ja puhdistamiseen liittyviä välineitä sekä astioita jätteiden kierrätystä varten. Muovipusssit on Intiassa kiellettyä kamaa! Kovin paljon kaivattaisiin siis insinöörejä suunnittelemaan paikallisiin oloihin luonnonmukaista viljelyä varten vesisysteemejä ja helposti puhdisttettavia suodattimia. Lisäksi järjestön vakituinen henkilökunta kaipaisi opetusta tietokoneen ja internet-taitojen kanssa ja johtaja tietysti löi mulle käteen listan tulevista vapaaehtoisryhmistä, että voitko tehdä  näistä kätevän exel-tiedoston tilastojen hallintaa varten... MINÄ? Exel? Eeei... ja niinhän siinä sitten kävi, että sihteerin tehtäviä hoitava naistyöntekijä opetti minulle  alkeellisimpia exelin toimintoja, miten lasketaan kahden solun numerot yhteen. Vapaaehtoistyötilastoja lasketaan siis edelleen käsin ja eikun kentälle.

RUCHIN perustama koulu slummilapsille Baddin kaupungissa.

Koulu on perustettu muutamien alueella toimivien suuryritysten lahjoitusten avvulla (ilmeisesti valtion määräämänä), kuten Johnson&Johnson ja CocaCola, mutta tällä hetkellä firmat nihkeilevät rahoistaan, joten jännityksellä mietitään miten koulun toiminta saadaan rahoitettua. Koulu tarjoaa ns. ei-muodollista opetusta, hygieniakasvatusta ja taitoja yhteiskunnassa pärjäämiseen sekä luku-ja kirjoitustaitoja, jotta lapset pääsisivät jatkamaan opiskelua valtion kouluihin saatuaan sertifikaatin tarpeellisesta sivistyksen tasosta. Lisäksi jokaiselle tarjotaan ilmainen lounas ja koulupäiviä on 6 viikossa.

Tuberkuloosin testausklinikka kentällä.

Toinen projekti, jossa pääsin käytännön työhön käsiksi oli siis TB-testausta hyvinkin etsivän työn menetelmin, eli kierretään asuinalueita ja suostutellaan ihmisiä ilmaiseen tuberkuloositestiin, jonka jälkeen infotaan taudin leviämisestä, kerätään tilastotietoa testatuista ja jos diagnoosi on positiivinen, niin neuvotaan hakeutumaan hoitoon mahdollisimman pian (jos tyypillä on siis varaa hoidattaa itsensä). Koska omat hindin-kielen taitoni eivät riitä tiedotukseen, mun rooliin kuului näytteenotto.

Viikonlopuksi juhlittiin järjestön  30-vuotispäivää 16.2.2013 ja syötiin koko henkilökunnan voimin juhlalounas tofucurrya, chapatia (intialaista leipää), jogurttisipulikastiketta ja täytekakkua. Ensi viikolla uusi kansainvälinen joukko leiriläisiä ja uudet haasteet!

Pipa paassa Himalajan reunalla

Perilla! Ja vihdoin paasin nettiin, mutta ilman a:n ja o:n pisteita eli en viitsi pitkia jaaritella ja yrittakaa ymmartaa.:)

Matka meni vahan saatamiseksi, prkleen Turkish airlines oli myohassa, mutta paasin turvallisesti perille. Vasyneena ja kylmissaan sain kuin sainkin kupin kuumaa chaita synttaripaivana, mika ei olisi voinut maistua enaa paremmalle. Kaikenlaisia elavia kulkukoirasta lehmaan ja apinaan nakyy tiuhaan tiella ja vuoristo on sanoinkuvailemattoman kaunis (kuvia myohemmin)! Ei yhtaan torakkaa viela, eika yhtaan ripulia viela!!! :)

Toihin en ole viela paassyt, mutta tyokaverit vaikuttaa tosi mukavilta ja ruoka on tulista ja hyvaa, mutta en ole tainnut kovin montaa kuitua syoda. Tarjolla majotustiloissa on tosiaan se lansimaalainen pytty ja flashposliini-reikavessa ja yllatyksekseni huomasin, etta kaytan mielummin sita pelkkaa reikaa. Nyt on niiiin prkleen kylma yolla ja sateisella saalla, ettei kovin paljon houkuta iskea persettaan siihen kylmalle renkaalle.

Lahdin heti ajankulukseni vierailemaan Shimlassa (erittain kaunis brittien perustama vuoristokaupunki) ja taalla on satanut alkuviikosta lunta! Korkeutta on talla hetkella n. 2390m ja KYLLA! Taalla on kylma ja palelen enemman kuin Suomen talvessa koska talojahan ei eristeta eika lammiteta. Onneksi on hyva makuupussi. Paivan auringonpaisteessa on lammin, mutta valilla varjo ja kylma tuuli muistuttaa siita, miksi ne pitkat kalsarit on jalassa yota paivaa ja miksi ei kannata hukata sita pipoa ja sormikkaita!

Jos aika riittaa niin huomenna olisi mahdollisuus vilkaista apinakuningas Hanumanin temppelia (Jakhu temppeli). Kannatti lahtea maailman toiselle puolen! :)

Lähtötunnelmia

Hui, enää pari viikkoa lähtöön ja passi ja viisumi edelleen jossain matkalla Helsingistä Tampereelle. Jännityksellä odottelen niitä ja valmistaudun tulevaan säkillisellä käsidesiä, ripulilääkkeitä, vessapaperia ja pessimismiä, jotta perillä odottaisi mahdolllisimman vähän pettymyksiä. 3.2.2013 pitäisi olla rinkka ja elämä pakattuna valmiina lähtöön Helsingin lentokentällä ja edessä n. vuorokauden mittainen matka lennoilla, busseilla ja junalla väliaikaiseen sijoitukseen maailman katolle.

Suuntana siis Intiassa, Himachal Pradeshin osavaltiossa sijaitseva Himalajalainen (voiko noin sanoa?) vuoristokylä ja vapaaehtoistyöpaikka kansalaisjärjestössä nimeltä Rural Center for Human Interests (RUCHI http://www.ruchin.org/). Tällä hetkellä tiedän tulevasta ainakin sen, että edessä on puutetta liharuuasta, päällystetyistä teistä, turvallisuuden tunteesta liittyen villihyönteisiin kuten hämähäkit,torakat, täit, intialaismiehet ja pyhät lehmät sekä rotat. Erityisen huolissaan olen vessapaperin ja kärsivällisyyteni riittoisuudesta siinä vaiheessa KUN ripulia aiheuttavat bakteerit ja ameebat hyökkäävät ja tulee äitiä ikävä. Jännittää aika hullusti matka yksin Helsingistä Delhin kautta Kalkaan ja siitä vielä parin mutkan kautta Solanin alueelle Bandh Villageen, jota ei löydy edes kartalta. Mutta eipä kai auta tässä vaiheessa kuin kokeilla mitä tästä kaikesta voi saada irti niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkä nautin 27. syntymäpäivän kunniaksi kupin chaiteetä Delhin lentokentän hulinassa. :)

Suomielämä alkaa pian olla pakattuna ja kaikki sitoumukset – työpaikkaa lukuun ottamatta – on siis irtisanottu. Viimeisen puoli vuotta on kulunut järjestellessä elämää ja matkaa kolmeksi kuukaudeksi Intiaan, jospa vaikka katsoisi maailmaa välillä vähän erinäkökulmasta ja oppisi jotain uutta. Kun kerroin eräälle ystävälle, että minut on hyväksytty kyseiseen vapaaehtoistyöohjelmaan ja kysyin häneltä entisenä vapaaehtoistyöntekijänä neuvoa, että mitäs nyt, niin tiivistetyt ohjeet kuuluivat muistaakseni näin: "otat pari rokotetta ja alat jännittää lähtöä". Sen lisäksi olen jo tässä vaiheessa turhautunut intalaiseen junalippukauppaan ja suurlähetystön viisumifirman intialaisaksentilla suomea puhuviin virkailijoihin - onkohan mun passi ja henkilöllisyys jo myyty eteenpäin? :/ Joka tapauksessa olen myös saanut toistella ehkä noin miljoona kertaa eri tyypeille mihin ja milloin olen lähdössä ja kuunnellut ylistäviä kommentteja rohkeudesta, arvostusta vapaaehtoistyötä kohtaan, kauhistelua turvallisuusriskeistä sekä vähän ihmettelyä siitä miksi kukaan lähtee tekemään ilmaista työtä. Luulisin että alan kohta olla valmis kaikkiin intialaisten kysymyksiin. Iso kiitos siis mielenkiinnosta, ymmärryksestä, kannustuksesta, tuesta, ja avusta kaikille enemmän ja vähemmän osallistuneille tässä vaiheessa!

Jäljellä mm. rinkan kanssa taistelu siitä miten paljon tavaraa se suostuu nielemään ja seuraavat kuulumiset sitten Intiasta, jos pääsen hengissä perille kaikesta luonnon katastrofeihin liittyvästä pahasta karmasta huolimatta ja jos yhteydet nettiin toimii! (Satun siis yleensä olemaan liikenteessä juuri oikeaan aikaan siellä missä tapahtuu tuhkapilviä ja syysmyrskyjä.) Nyt kuitenkin sormet ja varpaat ristissä viimeiset laatikot varastoon, heippajuhlintaa tärkeimpien kanssa ja sitten matkaan.


p.s. Lähtötunnelmien tunnaribiisi on ehdottomasti ollut Samuli Putron Intiaan!