Tai "different different things", niin kuin yhdellä Ruchin työntekijällä on tapana sanoa vähän joka aiheeseen. Todellakin elämänrytmi ja arki on viimeisen 2,5 kk ollut hyvin erilaista kuin Suomessa. Yksi brittivapaaehtoinen totesi maalaiskylien ja slummien intialaiselämästä, että "they just grow up to work and survive from day to another, but they don't really have a life you know". Niinkö, että köyhillä ei oikeasti ole elämää, koska maailmankuva ja kulttuuri on hyvin erilainen kuin meillä länsimaalaisilla? Tämän mielipiteen esitti 27v. tyyppi, joka onnistui Intianreissukierroksellaan saamaan itsensä huumattua venäläisseurueessa, niin että hänet jouduttiin sitomaan, ettei satuttaisi hallusinoidessaan itseään. Tässä rytäkässä hän kadotti kaikki luottokorttinsa ja rahansa ja sai niin pahat ihovauriot köysistä, että kaikki raajat ovat täynnä arpikudosta ja kaiken lisäksi haavat tulehtuivat niin pahasti hoidon puutteessa, että tulehdus on levinnyt jaloista toisen käsivarren hermoihin. Hän on myös sotkenut asiansa työviisumin kanssa, eikä päässyt lähtemään Intiasta paluulennollaan takaisin Britaniaan ilman selvittelyä poliisin kanssa. Hän on ammatiltaan dokumenttivalokuuvaja, jolla ei ole oman alansa töitä, koska ala on niin erityinen. Hän etsii ulkomailta opetustyökokemusta, jotta voisi työllistyä briteissä opettajana rahan keräämiseksi, jotta tulisi toimeen. Kenelle mitäkin se oikea todellinen elämä ja kenellä on oikeus määritellä "oikea elämä"? Näistä vaihtoehdoista valitsisin kyllä itse mieluummin tämän maalaiskyläyhteisön vähän vähemmällä koulutuksella ja stressillä sekä enemmällä arvostuksella ja avulla perheeltä.
Viimeisen kahden ja puolen kuukauden aikana eroavaisuusksia siitä länsimaan todellisuudesta, "en ole" ja "olen tehnyt" -asioita, on kertynyt melkoinen lista täällä maalaiskylässä oleillessa ja slummeissa työskennellessä. En silti koe olleeni mistään todellisesta elämästä ulkopuolinen. En ole valvonut kuin kerran yli klo 23 illalla enkä myöskään herännyt aamulla vapaapäivinäkään, niin että kello olisi näyttänyt enempää kuin 7.30. En ole katsonut televisiota kuin puolentoista bollywood-leffan verran eli noin 4h (ja siinäkin tuntuu olevan se puolikas leffa liikaa). Olen nauttinut vain 5 annosta alkoholia, jotka jakautuvat kahteen eri iltaan enkä siis ole herännyt kertaakaan niistä aiheutuviin vierotusoireisiin. Olen pysytellyt uutispimennossa muutamaa englanninkielistä sanomalehteä lukuunottamatta, mutta luulisin, että todellinen elämäni ei ole kaatunut siihen etten tiedä miten paljon ongelmia eri puolilla maailmaa on liittyen, sotiin, talouteeen, luonnon tuhoihin ym. Päin vastoin ei tarvi ahdistua asioista, joista ei tiedä ja joihin ei juuri voi vaikuttaa. Sen sijaan tiedän paljon enemmän siitä miten luonto voi omassa lähiympäristössä. En ole nähnyt yhtään ainutta sääennustetta, enkä tiedä montako astetta tänään tai huomenna on ulkona, mutta olen silti onnistunut pukeutumaan ilman suurempia epäonnistumisia. Kaikki kontaktissa olevat suomi-ihmiset sen sijaan muistavat kertoa aina säätilasta. Jos täällä taivaalta tulee aamulla kaatamalla vettä sähköt on todennäköisesti poikki, työn tekeminen on oikeastaan mahdotonta eikä sille olisi voinut tehdä mitään vaikka olisin tiennyt tämän jo eilen. Se vain tänään tässä hetkessä eläminen ei aina tietenkään ole vain positiivinen asia, koska suunnittelemattomuus ja ennalta organisoimattomuus tarkoittaa hallitsemattomuutta, virheitä ja tehottomuutta ainakin työelämässä.
Muita erilaisuuksia verrattuna suomiarkeen on tietysti se, etten ole käynyt normaalissa suihkussa kertaakaan saunasta puhumattakaan. Olen pessyt joka-ainoan likaisen vaatteen käsin ja vaatteisiin on kaikesta ulkonatyöskentelystä johtuen kertynyt paljon enemmän näkyvää likaa. En ole ollut kertaakaan töissä ilman pitkiä housuja, hartiahuivia ja olkapäät peittävää paitaa ulkolämpötilasta riippumatta, koska en halua ylimääräistä negatiivista huomiota. Yksi asia mitä koskaan aiemmin en ole suomiarjessa tehnyt on arkivaatteiden teettäminen ompelijalla omien mittojen mukaan (koko puku maksoi n. 8€ yksivärisine kankaineen). Työarjessa en ole myöskään käynyt yhtään ainutta keskustelua mielenterveys tai päihdeongelmaisen nuoren kanssa enkä myöskään nähnyt juuri julkisesti päihtyneitä tai edes tupakoivia ihmisiä. Muutama alkoholisti on slummissa tullut vastaan, mutta hindin kielitaaidon puutteessa olen säästynyt liialta kommunikaatiolta näihin aiheisiin liittyen. Sen sijaan käsi- ym. hygienia ovat paljon oleellisempia keskustelunaiheita. Myös omia käsiä olen desinfioinut enemmän kuin koskaan ja olen joutunut miettimään ravintolasssakin tarjotun juomaveden laatua enemmän kuin koskaan, sillä en ole varma onko se kotoisin hanasta vai pullosta vai jostain muualta.
Roskia, sitä hitaasti hajoavaa ja huonosti kierrätettävissä olevaa sekajättettä olen onnistunut tuottamaan 2,5kk aikana arviolta vain n. parin muovikassillisen verran, kun suomessa saa kantaa yhden ihmisen taloudessa ulos minimissään sen 2 kassillista viikossa. Intia on näköisin puolin todella likainen maa ja roskat ja pöly iskevät joka puolella silmille huomattavasti inhottavammin kuin juuri missään muualla. Olen myös tuijottanut jalkoihin paljon enemmän kävellessä, koska myöskään kaupunkialueella ei tiedä milloin osuu lehmän läjä kohdalle tai slummissa ihmisen jätökset. Näkymistä huolimatta kyse on pääasiassa organisoinnin puutteesta, ei siitä että täällä olisi roskaa ja paskaa enemmän per nenä kuin muualla. Päin vastoin, ennen kuin länsimaan kulutustottumukset leviävät tänne enempää, yksi keskiverto intialainen tuottaa varmasti moninkertaisesti vähemmän seka- ja ongelmajätettä elämänsä aikana kuin yksi länsimaalainen. Länsimaalaiset vain osaavat organisoida ongelman pois silmistä paremmin. En ole nimittäin syönyt yhtään muovipussiin tai -pakkaukseen pakattua vihannesta tai einestä. Jokapäiväisistä ruokatuotteista vain jogurtti ja maito on pakattu muoviin tai muovitettuun pahviin ja paahtoleipä, mitä tietysti perinteiset intialaiset eivät syö. Lähes kaikki muu ruoka kannetaan kaupasta yhdessä paperikangas -tyyppisessä kassissa, eli suurinosa ruuanlaiton jätteestä on biojätettä. (Tosin sen kierrättämisessä, kompostoinnissa olisi toivomisenvaraa jopa tässä organisaatiossa, joka opettaa kyläläisiä luontoystävällisempään elämään.) Se on myös luonnon onni, ettei nämä miljardit intialaiset ole tottuneet käyttämään vessapaperia eikä suurimmalla osalla vauvoista käytetä muovisia kertakäyttövaippoja.
Mitä ruokailuun tulee roskien ja juomisten lisäksi, en ole syönyt kuin yhden illallisen yksin. Ei yksiötä eikä yksilöllistä itsenäisyyttä, mutta ei myöskään yksinäisyyttä. Aterioiden sisältöön mentäessä olen syönyt tasan kaksi illallista, jotka sisälsivät kanaa tai ylipäätään mitään lihaa tai eläinrasvoja ja toisesta kerrasta tuli niin paha ähky ja tukkoinen olo, ettei ole sen jälkeen käynyt ajatuksissa juuri lihamielitekoja. Kasvisruokavalio ei välttämättä ole se loppuelämän valinta, mutta medium pippuripihvi ei yllätyksekseni sittenkään ole ensimmäisenä toivelistalla kun pitää palata suomiarkeen. Sen sijaan mietin minkälainen papu- ja linssivalikoima suomimarketin hyllyltä löytyy. En ole syönyt myöskään yhtään pikaruoka- tai einesateriaa enkä myöskään kaukaa ulkomailta kuljetettuja vihanneksia. En ole käynyt yhdessäkään supermarketissa koko aikana vaikka niitäkin varmasti isoista kaupungeista täällä löytyy. Lähikaupasta lähiruokaa ilman muovipakkauksia siis! En myöskään ole nähnyt yhtään tummaa leipää, enkä itseasiassa muusta kuin vehnästä leivottua leipää yleensäkään, en ole nähnyt oikeaa juustoa, makkaraa enkä lehtisalaattia. Avomaankurkku -kausi on sen sijaan alkanut, joten tuoreen kurkun puute alkaa helpottaa. Olen myös onnistunut vierottautumaan kahvista ja korvannut kofeiinilähteen teellä eli chailla, vain kolme kupillista kahvia sen jälkeen kun tulin Intiaan.
Ruoan lisäksi se isoin ja vaikuttavin eroavaisuus on se etten ole nähnyt yhtään suomiystävää enkä perhettä täällä, enkä niin ollen ole puhunut sanaakaan suomea muuten kuin puhelimessa. Paljon uusia kansainvälisiä kavereita ja "intialaisperhettä" erilaisuuksineen on kuitenkin tullut tilalle, mikä tekee kaikista turhautumisista, koti-ikävästä ym. huomattavasti siedettävämpää. Nyt kun työsupeamasta on enää kaksi viikkoa jäljellä ja reilu viikko reissaamista, kotiin paluu on niiiin lähellä, mutta niiiin kaukana. Samalla kun odottaa paluulentopäivää jännittää vielä edessä olevaa reissailua ja ehtii jo miettiä mitä kaikkea näistä intiaerilaisuuksista tulee ikävä sitten kotiutuessa Suomeen.
Viimeisen kahden ja puolen kuukauden aikana eroavaisuusksia siitä länsimaan todellisuudesta, "en ole" ja "olen tehnyt" -asioita, on kertynyt melkoinen lista täällä maalaiskylässä oleillessa ja slummeissa työskennellessä. En silti koe olleeni mistään todellisesta elämästä ulkopuolinen. En ole valvonut kuin kerran yli klo 23 illalla enkä myöskään herännyt aamulla vapaapäivinäkään, niin että kello olisi näyttänyt enempää kuin 7.30. En ole katsonut televisiota kuin puolentoista bollywood-leffan verran eli noin 4h (ja siinäkin tuntuu olevan se puolikas leffa liikaa). Olen nauttinut vain 5 annosta alkoholia, jotka jakautuvat kahteen eri iltaan enkä siis ole herännyt kertaakaan niistä aiheutuviin vierotusoireisiin. Olen pysytellyt uutispimennossa muutamaa englanninkielistä sanomalehteä lukuunottamatta, mutta luulisin, että todellinen elämäni ei ole kaatunut siihen etten tiedä miten paljon ongelmia eri puolilla maailmaa on liittyen, sotiin, talouteeen, luonnon tuhoihin ym. Päin vastoin ei tarvi ahdistua asioista, joista ei tiedä ja joihin ei juuri voi vaikuttaa. Sen sijaan tiedän paljon enemmän siitä miten luonto voi omassa lähiympäristössä. En ole nähnyt yhtään ainutta sääennustetta, enkä tiedä montako astetta tänään tai huomenna on ulkona, mutta olen silti onnistunut pukeutumaan ilman suurempia epäonnistumisia. Kaikki kontaktissa olevat suomi-ihmiset sen sijaan muistavat kertoa aina säätilasta. Jos täällä taivaalta tulee aamulla kaatamalla vettä sähköt on todennäköisesti poikki, työn tekeminen on oikeastaan mahdotonta eikä sille olisi voinut tehdä mitään vaikka olisin tiennyt tämän jo eilen. Se vain tänään tässä hetkessä eläminen ei aina tietenkään ole vain positiivinen asia, koska suunnittelemattomuus ja ennalta organisoimattomuus tarkoittaa hallitsemattomuutta, virheitä ja tehottomuutta ainakin työelämässä.
Muita erilaisuuksia verrattuna suomiarkeen on tietysti se, etten ole käynyt normaalissa suihkussa kertaakaan saunasta puhumattakaan. Olen pessyt joka-ainoan likaisen vaatteen käsin ja vaatteisiin on kaikesta ulkonatyöskentelystä johtuen kertynyt paljon enemmän näkyvää likaa. En ole ollut kertaakaan töissä ilman pitkiä housuja, hartiahuivia ja olkapäät peittävää paitaa ulkolämpötilasta riippumatta, koska en halua ylimääräistä negatiivista huomiota. Yksi asia mitä koskaan aiemmin en ole suomiarjessa tehnyt on arkivaatteiden teettäminen ompelijalla omien mittojen mukaan (koko puku maksoi n. 8€ yksivärisine kankaineen). Työarjessa en ole myöskään käynyt yhtään ainutta keskustelua mielenterveys tai päihdeongelmaisen nuoren kanssa enkä myöskään nähnyt juuri julkisesti päihtyneitä tai edes tupakoivia ihmisiä. Muutama alkoholisti on slummissa tullut vastaan, mutta hindin kielitaaidon puutteessa olen säästynyt liialta kommunikaatiolta näihin aiheisiin liittyen. Sen sijaan käsi- ym. hygienia ovat paljon oleellisempia keskustelunaiheita. Myös omia käsiä olen desinfioinut enemmän kuin koskaan ja olen joutunut miettimään ravintolasssakin tarjotun juomaveden laatua enemmän kuin koskaan, sillä en ole varma onko se kotoisin hanasta vai pullosta vai jostain muualta.
Roskia, sitä hitaasti hajoavaa ja huonosti kierrätettävissä olevaa sekajättettä olen onnistunut tuottamaan 2,5kk aikana arviolta vain n. parin muovikassillisen verran, kun suomessa saa kantaa yhden ihmisen taloudessa ulos minimissään sen 2 kassillista viikossa. Intia on näköisin puolin todella likainen maa ja roskat ja pöly iskevät joka puolella silmille huomattavasti inhottavammin kuin juuri missään muualla. Olen myös tuijottanut jalkoihin paljon enemmän kävellessä, koska myöskään kaupunkialueella ei tiedä milloin osuu lehmän läjä kohdalle tai slummissa ihmisen jätökset. Näkymistä huolimatta kyse on pääasiassa organisoinnin puutteesta, ei siitä että täällä olisi roskaa ja paskaa enemmän per nenä kuin muualla. Päin vastoin, ennen kuin länsimaan kulutustottumukset leviävät tänne enempää, yksi keskiverto intialainen tuottaa varmasti moninkertaisesti vähemmän seka- ja ongelmajätettä elämänsä aikana kuin yksi länsimaalainen. Länsimaalaiset vain osaavat organisoida ongelman pois silmistä paremmin. En ole nimittäin syönyt yhtään muovipussiin tai -pakkaukseen pakattua vihannesta tai einestä. Jokapäiväisistä ruokatuotteista vain jogurtti ja maito on pakattu muoviin tai muovitettuun pahviin ja paahtoleipä, mitä tietysti perinteiset intialaiset eivät syö. Lähes kaikki muu ruoka kannetaan kaupasta yhdessä paperikangas -tyyppisessä kassissa, eli suurinosa ruuanlaiton jätteestä on biojätettä. (Tosin sen kierrättämisessä, kompostoinnissa olisi toivomisenvaraa jopa tässä organisaatiossa, joka opettaa kyläläisiä luontoystävällisempään elämään.) Se on myös luonnon onni, ettei nämä miljardit intialaiset ole tottuneet käyttämään vessapaperia eikä suurimmalla osalla vauvoista käytetä muovisia kertakäyttövaippoja.
Mitä ruokailuun tulee roskien ja juomisten lisäksi, en ole syönyt kuin yhden illallisen yksin. Ei yksiötä eikä yksilöllistä itsenäisyyttä, mutta ei myöskään yksinäisyyttä. Aterioiden sisältöön mentäessä olen syönyt tasan kaksi illallista, jotka sisälsivät kanaa tai ylipäätään mitään lihaa tai eläinrasvoja ja toisesta kerrasta tuli niin paha ähky ja tukkoinen olo, ettei ole sen jälkeen käynyt ajatuksissa juuri lihamielitekoja. Kasvisruokavalio ei välttämättä ole se loppuelämän valinta, mutta medium pippuripihvi ei yllätyksekseni sittenkään ole ensimmäisenä toivelistalla kun pitää palata suomiarkeen. Sen sijaan mietin minkälainen papu- ja linssivalikoima suomimarketin hyllyltä löytyy. En ole syönyt myöskään yhtään pikaruoka- tai einesateriaa enkä myöskään kaukaa ulkomailta kuljetettuja vihanneksia. En ole käynyt yhdessäkään supermarketissa koko aikana vaikka niitäkin varmasti isoista kaupungeista täällä löytyy. Lähikaupasta lähiruokaa ilman muovipakkauksia siis! En myöskään ole nähnyt yhtään tummaa leipää, enkä itseasiassa muusta kuin vehnästä leivottua leipää yleensäkään, en ole nähnyt oikeaa juustoa, makkaraa enkä lehtisalaattia. Avomaankurkku -kausi on sen sijaan alkanut, joten tuoreen kurkun puute alkaa helpottaa. Olen myös onnistunut vierottautumaan kahvista ja korvannut kofeiinilähteen teellä eli chailla, vain kolme kupillista kahvia sen jälkeen kun tulin Intiaan.
Ruoan lisäksi se isoin ja vaikuttavin eroavaisuus on se etten ole nähnyt yhtään suomiystävää enkä perhettä täällä, enkä niin ollen ole puhunut sanaakaan suomea muuten kuin puhelimessa. Paljon uusia kansainvälisiä kavereita ja "intialaisperhettä" erilaisuuksineen on kuitenkin tullut tilalle, mikä tekee kaikista turhautumisista, koti-ikävästä ym. huomattavasti siedettävämpää. Nyt kun työsupeamasta on enää kaksi viikkoa jäljellä ja reilu viikko reissaamista, kotiin paluu on niiiin lähellä, mutta niiiin kaukana. Samalla kun odottaa paluulentopäivää jännittää vielä edessä olevaa reissailua ja ehtii jo miettiä mitä kaikkea näistä intiaerilaisuuksista tulee ikävä sitten kotiutuessa Suomeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti