Hui, enää pari viikkoa lähtöön ja passi ja viisumi edelleen jossain matkalla Helsingistä Tampereelle. Jännityksellä odottelen niitä ja valmistaudun tulevaan säkillisellä käsidesiä, ripulilääkkeitä, vessapaperia ja pessimismiä, jotta perillä odottaisi mahdolllisimman vähän pettymyksiä. 3.2.2013 pitäisi olla rinkka ja elämä pakattuna valmiina lähtöön Helsingin lentokentällä ja edessä n. vuorokauden mittainen matka lennoilla, busseilla ja junalla väliaikaiseen sijoitukseen maailman katolle.
Suuntana siis Intiassa, Himachal
Pradeshin osavaltiossa sijaitseva Himalajalainen (voiko noin sanoa?)
vuoristokylä ja vapaaehtoistyöpaikka kansalaisjärjestössä
nimeltä Rural Center for Human Interests (RUCHI http://www.ruchin.org/). Tällä hetkellä
tiedän tulevasta ainakin sen, että edessä on puutetta liharuuasta, päällystetyistä teistä,
turvallisuuden tunteesta liittyen villihyönteisiin kuten hämähäkit,torakat,
täit, intialaismiehet ja pyhät lehmät sekä rotat. Erityisen huolissaan olen
vessapaperin ja kärsivällisyyteni riittoisuudesta siinä vaiheessa KUN ripulia aiheuttavat bakteerit ja ameebat hyökkäävät ja tulee äitiä ikävä. Jännittää aika hullusti matka yksin
Helsingistä Delhin kautta Kalkaan ja siitä vielä parin mutkan
kautta Solanin alueelle Bandh Villageen, jota ei löydy edes kartalta. Mutta eipä kai auta tässä vaiheessa kuin kokeilla mitä
tästä kaikesta voi saada irti niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkä nautin 27. syntymäpäivän kunniaksi kupin chaiteetä Delhin lentokentän hulinassa. :)
Suomielämä alkaa pian olla pakattuna ja kaikki sitoumukset
– työpaikkaa lukuun ottamatta – on siis irtisanottu. Viimeisen puoli vuotta on kulunut
järjestellessä elämää ja matkaa kolmeksi kuukaudeksi Intiaan, jospa vaikka katsoisi maailmaa välillä vähän erinäkökulmasta ja oppisi jotain uutta. Kun kerroin eräälle ystävälle, että minut on hyväksytty kyseiseen vapaaehtoistyöohjelmaan ja kysyin häneltä entisenä vapaaehtoistyöntekijänä neuvoa, että mitäs nyt, niin tiivistetyt ohjeet kuuluivat muistaakseni näin: "otat pari rokotetta ja alat jännittää lähtöä". Sen lisäksi olen jo tässä vaiheessa turhautunut intalaiseen junalippukauppaan ja suurlähetystön viisumifirman intialaisaksentilla suomea puhuviin virkailijoihin - onkohan mun passi ja henkilöllisyys jo myyty eteenpäin? :/ Joka tapauksessa olen myös saanut toistella ehkä noin
miljoona kertaa eri tyypeille mihin ja milloin olen lähdössä ja
kuunnellut ylistäviä kommentteja rohkeudesta,
arvostusta vapaaehtoistyötä kohtaan, kauhistelua
turvallisuusriskeistä sekä vähän ihmettelyä siitä miksi kukaan lähtee
tekemään ilmaista työtä. Luulisin että alan kohta olla valmis kaikkiin intialaisten kysymyksiin. Iso kiitos siis mielenkiinnosta, ymmärryksestä, kannustuksesta, tuesta,
ja avusta kaikille enemmän ja vähemmän osallistuneille tässä
vaiheessa!
Jäljellä mm. rinkan kanssa taistelu siitä miten paljon
tavaraa se suostuu nielemään ja seuraavat kuulumiset sitten
Intiasta, jos pääsen hengissä perille kaikesta luonnon katastrofeihin liittyvästä pahasta karmasta huolimatta ja jos yhteydet nettiin
toimii! (Satun siis yleensä olemaan liikenteessä juuri oikeaan aikaan siellä missä tapahtuu tuhkapilviä ja syysmyrskyjä.) Nyt kuitenkin sormet ja varpaat ristissä viimeiset laatikot varastoon, heippajuhlintaa tärkeimpien kanssa ja sitten matkaan.
p.s. Lähtötunnelmien tunnaribiisi on ehdottomasti ollut Samuli
Putron Intiaan!
